Belgialaista psykiatriaa

Teen harjoittelua psykiatrisen sairaalan suljetulla kriisiosastolla. Pari viikkoa sitten kuulemani puheen jälkeen katsoin osastoa hyvin kriittisin silmin. Osa asiakkaista on siellä poliisin tuomina, osa koska he tietävät ettei ole muuta vaihtoehtoa. Tahdonvastainen hoito tuntui aluksi todella pahalta. Toimintaterapeuttina olen tottunut ajattelemaan, että päätökset tehdään yhdessä asiakkaan kanssa, ei hänen puolestaan. Osasto, jolla olen, on kuitenkin myös omalla tavallaan asiakaskeskeinen. Suljetuista ovista pääsee ulos terapeutin ja hoitajien kanssa, tai myöhemmin perheenjäsenten tai ystävien kanssa jos ei ole käyttäytynyt aggressiivisesti tai itsetuhoisesti. Vapauden taso määrittyy sen mukaan, mihin asiakas on valmis: pystyykö hän ottamaan vastuun käytöksestään? Tavoitteena on kuntouttaa asiakkaat niin, että he voisivat siirtyä avoimeen, omaan sairauteensa erikoistuneeseen yksikköön, ja alkaa taas elää itsenäisesti. Asiakkaat saavat vaikuttaa toimintaan: retkille lähdetään sen mukaan, minne asiakkaat haluavat mennä ja viikoittain tehdään myös reissu kylän kauppoihin, jotta he voisivat itse hakea haluamansa asiat ja samalla päästä kosketuksiin arkielämän kanssa.

Pääsin tällä viikolla näkemään myös myöhemmän vaiheen kuntoutusta: sairaalan työtoimintaa, jossa asiakkaat käyvät vapaaehtoisesti tekemässä töitä ja oppimassa samalla sosiaalisia ja käden taitoja. Asiakkaat esittelivät minulle innokkaasti keskusta, näyttivät mitä ovat tekemässä ja opettivat minua englanniksi ja hollanniksi. Huomasi selvästi, että työtoiminta oli tosi mielekäs ja mieluisa asia arjessa. Ohjaajina oli kaksi toimintaterapeuttia ja sairaanhoitajia, joten jokaiselle löytyy varmasti oma tapa työskennellä. Oli mukava nähdä, että kuntoutukseen tuleminen voi olla positiivinenkin asia.

Suomalaiselle harjoittelijalle Belgia on hyvä paikka: suurin osa asiakkaista puhuu ainakin vähän englantia ja yliopiston puolelta kaikki on hyvin tarkkaan suunniteltua. Arviointia ja raporttia varten sain nivaskan papereita, joissa määritellään selkeästi, mihin minun tulee pyrkiä ja mitä minulta odotetaan. Harjoittelussa minulla on toimintaterapeutti omana ohjaajana ja hänellä on päivittäin  aikaa perehdytykseen. Tämän lisäksi sain koulun puolesta ohjaajan, jonka tapasin ennen harjoittelua, viikon kuluttua harjoittelun alusta, ja aikatauluun on varattu vielä kolme muuta ohjausaikaa. Näin hyvää systeemiä kaipaisin Suomeenkin.

Terveisin,

Hanna-Mari Antwerpenissä