Belgium Calling 7 - Puolimatkan etappi

Päivät ja viikot Belgiassa vierii ja meidän ensimmäinen harjoittelu on tullut päätökseen. Haluttiinkin kirjoittaa vielä postaus, jossa voitaisiin vetää vähän yhteen viimeistä kuuden viikon rupeamaa ja fiiliksiä sen aikana. Viime viikolla Vapulla oli itsenäisen työskentelyn "vapaa" viikko, kun seuraavalla harjoittelupaikalla lomailtiin ja Laura aloitti toisen harjoittelunsa Terranova-nimisessä aivovammakuntoutujien päiväkeskuksessa. Nyt kuitenkin palataan vielä hieman ajassa taaksepäin. 

Meidän ensimmäiset harjoittelut alkoivat noin viikko Belgiaan kotiutumisen jälkeen ja alku oli molemmille hieman haastava. Koko arki oli vielä täällä levällään ja kaikki tunteet niin ilot kuin harmitkin tuntuivat ehkä jopa tavallista suurempina. Alkuviikkoina tasapainoteltiin kovasti omien rutiinien ja yhteisen yllättäen alkaneen kämppiselämän kanssa ja yritettiin löytää niin julkisen liikenteen kortteja kuin Lauralle uutta asuntoakin. Siksi fokus ja motivaatio harjoittelun osalta olivat toisinaan hieman hukassa. 

Paljon ollaan blogissa puhuttukin kommunikaatiovaikeuksista ja niitä varsinkin alussa riitti, kun tuntui, että opiskelijoina jäätiin hieman ulkopuolisiksi yhteisössä. Lauran harjoittelupaikalla riitti kyllä auttavia käsiä asuntoasian kanssa ja ihmiset olivat kahden keskisissä kohtaamisissa mielettömän ystävällisiä ja ihania. Joukossa keskustelu kuitenkin kääntyi aina hollannin kielelle eikä aiheita vaivauduttu selittämään. Toisella viikolla Lauran ohjaaja sairastui ja oli poissa töistä, jolloin Laura juoksi milloin kenenkin uuden ihmisen perässä, näki paljon, mutta syventyi hyvin vähän mihinkään. 

Kolmannella viikolla oli vihdoin tarkoitus tehdä harjoittelun tavoitteet, mutta Laura oli junalakon vuoksi paikalla vain kolmena päivänä ja ohjaajan kiireiden vuoksi tavoitekeskustelu siirtyi vasta neljännen viikon alkuun eli harjoittelun puoliväliin, jolloin olisi ollut tarkoitus käydä jo väliarviointikeskustelua. Tavoitteiksi harjoitteluun valikoituivat uuden arviointimenetelmän opettelu ja tiedon etsiminen sekä hyödyntämisehdotusten tekeminen yhden asiakkaan diagnoosiin liittyen. Tiedonhaun kannalta olisi ollut hyödyllistä, jos aikaa olisi ollut enemmän ja toisaalta jos diagnoosi olisi ollut hieman yleisempi niin hankitusta tiedosta olisi ehkä enemmän hyötyä harjoittelupaikan toimintaterapeuteille tulevaisuudessa. Potilas, jolla kyseinen sairaus oli ehti myös kotiutua ennen kuin Laura sai työnsä valmiiksi, joten sitä ei päästy käytännössä hyödyntämään.

  

Arviointimenetelmistä Laura pääsi tutustumaan SULCS nimiseen aivohalvauspotilaan yläraajan toimintakyvyn arviointimenetelmään ja käyttämään sitä asiakkaan kanssa eli tavoite tuli täytettyä. Kuitenkin Laura yllättyi siitä, kuinka vähän ohjaajaa tai muita ammattilaisia kiinnosti tavoitteiden toteutuminen eikä vaatimukset myöskään opettajan suunnalta olleet kovin korkeat. Suomessa harjoitteluissa menetelmiin on tutustuttu yhdessä ja ne on toteutettu ohjaajan valvonnan alla useita kertoja, jonka jälkeen on aina käyty tilanne keskustellen läpi ja mietitty mitä voisi vielä kehittää. Tässä harjoittelussa Laura sai käteen ohjepaperin ja neuvon suorittaa testi itsenäisesti, joten vaikka ohje olikin helppo seurattava, ei loppupeleissä kuitenkaan jäänyt ollenkaan vahva tunne omasta osaamisesta tai testin toteutuksen oikeellisuudesta. Toisaalta Laura näki myös muiden hieman vähemmän kokeneiden toimintaterapeuttien käyttävän muita arviointimenetelmiä vähän sinne päin, mikä tuntui hassulta, sillä tulokset eivät olleet aina vertailukelpoisia näiden toteutuksessa tehtyjen oikaisujen takia. 

Harjoittelun aikana Lauran osasto ja ohjaushenkilöt vaihtuivat muutamaankin otteeseen ja viimeiset kaksi viikkoa ortopedian osastolla koostuivat lähinnä potilaiden kävelyttämisestä. Lauran rooli ortopedialla oli todella paljon passiivisempi ja seurantapainotteisempi kuin esimerkiksi kuntoutusosastolla ja monesti Lauran päivät kuluivatkin toimintaterapeutin perässä kulkien, mikä loppuvaiheen opiskelijana tuntui todella kummalliselta. Kahden autettavienkin potilaiden kanssa osaston toimintaterapeutti odotti aina fysioterapeuttia mukaan, vaikka olisi voinut opastaa Lauran itselleen avuksi näihin tilanteisiin. Osaston paikallinen fysioterapeuttiopiskelija sen sijaan toimi täysin itsenäisesti ja olikin kuin osasolla olisi ollut kaksi fysioterapeuttia.  Iltapäivisin kaikki potilaat oli usein jo hoidettu ja silloin siirryttiin avuksi kuntoutusosastolle, jossa potilaiden terapiat olivat sisällöllisesti laajempia, kestoltaan pidempiä ja niitä oli enemmän. Silloin siis Laurakin pääsi ottamaan vastuuta erityisesti jo aiemmin tutuiksi tulleista potilaista ja vetämään heidän terapioita. Loppukeskustelussa Laura sai palautetta, että olisi voinut olla omatoimisempi ja kysyä enemmän, mikä tuntui ehkä hieman kaukaa haetulta, kun kuntoutusosastolla Laura teki töitä potilaiden kanssa lähes yksin ja muutoinkin oli pyrkinyt kyselemään paljon. Toisaalta Laura itse toivoi loppukeskustelussa antamassaan palautteessa harjoittelupaikalle, että varsinkin vieraskieliselle opiskelijalle myös selitettäisiin spontaanimmin asioiden kulkua ja varmistettaisiin, että opiskelija on tietoinen mitä tapahtuu ja miksi. Itse kun ei aina edes tiedä, mitä pitäisi tietää eikä siksi osaa kysyä oikeita asioita.

  

 

Lauran kokonaisfiilis harjoittelusta oli lopulta melko neutraali. Kuuteen viikkoon mahtui merkityksellisiä kohtaamisia, ihmisten moninaisia tarinoita, useita uusia tyyppejä ja paljon maiden vertailua keskenään. Toisaalta myös piinaavan pitkiä päiviä hiljaisuudessa, epätietoisuutta ja ihmetystä. Erityisen tärkeiksi nousivat asiakkaat ja kollegat sekä paikalliset toimintaterapeuttiopiskelijat, jotka pienin elein osoittivat olevansa kiinnostuneita Lauran olemassaolosta. Yhdessä pohdimmekin useasti harjoitteluiden aikana, että kuulumisten kysymistä tai hyvän huomenen toivotuksia osaa arvostaa todella eri tavalla vasta, kun ne eivät olekaan itsestään selviä kohteliaisuuksia. Laura vertasi kokemusta mielessään usein myös edellisen kesän työpaikkaan (Terkkuja kokuun <3), joka näytti täydellistä esimerkkiä siitä, miten uusi, väliaikainenkin jäsen otetaan osaksi yhteisöä. Tästä harjoittelusta käteen jäi siis muutamia uusia konkreettisia oppeja, tietämystä toimintaterapiasta sairaalaympäristössä ja Belgiassa sekä huimasti arvostusta niin suomalaista terveydenhuoltoa kuin omia harkka- ja työpaikkojakin kohtaan. 

  

Vapun harjoitteluaikaa varjostivat alusta asti hankaluudet julkisen liikenteen kanssa. Onneksi harjoittelupaikalla oltiin joustavia ja Vappu sai tulla ja lähteä niin, että bussit kulkivat järkevästi. Vappu myös jakoi samat kokemukset yksinäisyydestä ja irrallisuudesta harjoittelupaikan yhteisössä kuin Laura. Isona voimavarana Vapulle kuitenkin toimi harjoittelunsa samassa paikassa myöhemmin aloittanut paikallinen opiskelija, jonka kanssa Vappu tutustui ja pääsi vaihtamaan ajatuksia harjoittelusta ja Belgiassa asumisesta. Myös yksi ohjaajista teki omalla toiminnallaan Vapun olon tervetulleeksi ja miellyttäväksi, mutta muutkin ammattilaiset lämpenivät hieman ajan kuluessa ja Vapun harjoittelupaikalle tuomat suomalaiset herkut toimivat monenkin kanssa hyvänä keskustelun aloituksena.

Vappu sai harjoittelussa heti alusta alkaen osakseen niin vastuuta kuin odotuksiakin. Vapun kolme ohjaajaa eivät aina kommunikoineet keskenään siitä, mitä tehtäviä opiskelijalle on annettu ja lopulta pieniä tehtäviä kasaantui Vapun harteille melko paljon liikaa. Lisäksi Vapun odotettiin suunnittelevan sisältöjä useamman asiakkaan terapiaan ja vaikka tehtävä sinällään oli kehittävä ja mielenkiintoinen, olisi Vappu toivonut että opiskelijan keskeneräisyys olisi huomioitu ja aikaa suunnittelutyöhön olisi ollut enemmän. 

Harjoittelun tavoitteiksi Vapulla valikoituivat tiedonhaku energy management-tekniikoista ja niiden toteuttaminen asiakkaalle sekä tutustuminen ms-potilaiden aistihäiriöihin ja niiden terapia- ja arviointimenetelmiin. Lopulta aistihäiriöiden arviointiosuudesta luovuttiin, mutta silti tavoitteisiin pääseminen vaati runsaasti näytönhakua ja tutkimusten lukemista. Näytönhausta käteen jäi Excel-taulukko, jossa oli eriteltynä käytetyt tietokannat ja hakusanat, saatujen hakutuloksien määrät sekä tärkeimmät ja aiheen kannalta oleellisimmat tulokset. Ohjaajat olisivat kuitenkin kaivanneet tarkentavia hakusanoja, pohtimista lähteiden luotettavuudesta käyttämällä Evidence-Based -pyramidia sekä Powerpoint esitystä, jossa tulokset olisivat vielä yhteenvetona. Tavoitteisiin päästiin, mutta Vapulle jäi harjoittelun lopuksi olo, ettei hän pystynyt parhaimpaansa ja kokemuksesta Vappu oppi valitsemaan tulevaan harjoitteluun vähemmän työläät tavoitteet. Energy managementista Vappu teki jaettavaksi harjoittelupaikalle Powerpoint-esityksen, jossa kuvasi, millaisia erilaisia tekniikoita ja käytännön vinkkejä voidaan hyödyntää fatiikkioireisen potilaan toimintaterapiassa. Energy management on aiheena laaja ja Powerpoint esityksen tekeminen oli odotettua haastavampaa. Lopullinen esitys ei siis vastannut odotuksiin, niin Vapun itsensä kuin ohjaajienkin osalta.

Kokonaisuutena harjoittelu oli Vapulle melko kuormittava kokemus, johon vaikuttivat myötäeläminen MS-potilaiden toisinaan vaikeissakin elämäntarinoissa, kielimuuri ja pitkät päivät, korkeat vaatimukset ja odotukset ohjaajien taholta ja harjoittelun ohella suoritettavien tehtävien määrä. Myös ohjaus Vapun harjoittelupaikalla oli vaihtelevaa. Toisinaan tuntui, ettei kysymyksiinsä saa vastauksia, eikä omasta toiminnasta ehdi saada palautetta kun henkilökunnalla oli koko ajan kova kiire. Toisinaan osa huolista tuntui menevän ohi korvien eikä asiakastilanteita käyty jälkikäteen riittävästi läpi. Kuitenkin Vappu oppi harjoittelussa paljon näkemällä ja seuraamalla sekä itse tekemällä ja erityisesti luovien menetelmien monipuolinen käyttö teki vaikutuksen. Niin kuin Laurallakin, myös Vapulla lopullinen fiilis harjoittelusta jäi melko neutraaliksi. 

Ollaan meidän matkassa nyt yli puolessa välissä ja tehtävää olisi vielä paljon. Vaikka kumpikin oltiin tyytyväisiä ensimmäisissä harjoitteluissa siihen, että pääsimme näkemään toimintaterapiaa Belgiassa, monesti pohdimme myös, miten paljon enemmän kaikesta muusta elämästä täällä saisi irti, jos vaihdon tekisi opiskeluvaihtona. Silloin vapaa-aikaa jäisi enemmän. Meille harjoitteluvaihdossa vaikeinta onkin ollut ajan rajallisuus ja se että harjoittelu on niin valtavan suuri osa elämää täällä. Kuitenkin positiivisena puolena voimme molemmat nimetä paikallisiin tutustumisen ja ollaan kumpikin opittu hirmu paljon tästä maasta juurikin työkavereiden, harjoittelupaikan toisten opiskelijoiden ja potilaiden kautta. Opiskeluvaihdossa paikallisiin tutustuminen saattaisi jäädä vähemmälle, mikä tietysti vie pois myös kulttuurin tuntemuksesta. Lauran harjoittelussa lounasravintolan herkkuja maistelemalla pääsi tutustumaan hyvin myös tyypillisiin belgialaisiin ruokiin ja Vapulle mielekästä on ollut päästä elämään oikeaa belgialaista arkea, vaikka se onkin toisinaan tarkoittanut myöhästyviä busseja tai tuhansia kävelyaskelia päivässä. Toivotaan kuitenkin, että arkirytmi vähän helpottaa nyt kun seuraaviin harkkapaikkoihin meillä molemmilla on ainakin ajallisesti hieman lyhyempi matka ja ollaan jo tuttuja paikallisten harkkakäytäntöjen ja muiden asioiden kanssa. 

Cordialement/Met vriendelijke groeten/Parhain terveisin,

❤ Laura ja Vappu ❤