Viimeiset terveiset Swazimaasta
Hei kaikki!
Meillä on enää kaksi viikkoa jäljellä Swazimaassa oloa, sitten suuntaamme takaisin Suomeen. Vaikka olemme viihtyneet hyvin Swazimaassa, koti-ikävä alkaa jo vaivata. Kahden ja puolen kuukauden aikana olemme nähneet paljon kaikenlaista.
Lasten toimintaterapiaan kuuluu täällä tavallisten terapioiden lisäksi allasterapiaa ja ratsastusterapiaa. Olemme päässeet seuraamaan molempia kerran. Terapiat toteutetaan eri tavalla kuin Suomessa. Niissä tuntuu olevan tärkeämpää kokemuksien antaminen lapsille, kuin varsinaisen terapian tekeminen. Esimerkiksi omia tavoitteita ratsastus- ja allasterapioille ei tehdä. Lapset kuitenkin usein nauttivat uusista kokemuksista, joita eivät ilman terapioita saisi. Allasterapiaan oman haasteensa tuo se, että lapsia on yhtä aikaa altaassa noin tusinan verran, ja terapeutteja on noin puolet siitä. Meitä huolestutti, että yksikään täkäläisistä terapeuteista ei osaa uida – vaikka altaassa pääasiassa osuu jalat pohjaan, niin onnettomuuksia voi sattua helposti.
Pääsimme harjoittelun aikana tutustumaan myös maaseudulla työskentelevän fysioterapeutin työhön yhden päivän ajan. Paikka sijaitsi muutaman tunnin ajomatkan päässä harjoittelupaikastamme. Fysioterapeutti tekee terapiaa kotikäynteinä. Tätä ennen olimme pohtineet, miksei esimerkiksi ohjaajamme tee kotikäyntejä. Enää emme ihmettele, sillä tajusimme, että välimatkojen pituuden ja teiden huonon kunnon vuoksi kotikäynnit vievät kohtuuttomasti aikaa. Niitä tehdään vain niille asiakkaille, joiden on mahdotonta lähteä kaupunkiin palvelujen ääreen.
Olemme Swazimaassa ollessamme liikkuneet melko hyvinvoivilla seuduilla. Tämä maaseudun tutustumiskäynti oli ensimmäinen kerta, kun näimme varsinaista köyhyyttä. Paikallisilla ihmisillä ei ole varaa mihinkään muuhun kuin välttämättömään. Kun rahat ovat tiukassa, ruoka menee terapioiden tai vaikka uuden pyörätuolin edelle. Maaseudulla terapioita vaikeuttaa se, että minkäänlaista neuvolasysteemiä ei ole eikä lasten kehitystä valvota mitenkään, jolloin vakavatkin kehityshäiriöt voivat jäädä huomaamatta. Tapasimme esimerkiksi tytön, jonka CP-vamma oli diagnosoitu vasta 6-vuotiaana. Kuten arvata saattaa, peruuttamatonta vahinkoa lapsen kehitykselle on jo ehtinyt tapahtua.
Harjoittelumme lähenee loppuaan. Jäämme kaipaamaan toverillista työilmapiiriä ja ihania asiakkaitamme. Paikalliset ottivat meidät hyvin vastaan, vaikka siSwati ei meiltä luonnistunutkaan, muuten kuin tervehdysten osalta. Suosittelemme harjoittelupaikkaa kärsivällisille ja seikkailuhenkisille opiskelijoille, jotka haluavat kehittää kulttuurista pätevyyttään.
Loppupiristykseksi muutama kuva safariviikonlopultamme!
Nähdään taas Suomessa,
Terkuin Heini ja Kata
Kommentit
Lähetä kommentti