Valoa tunnelin päässä

Hellurei vaan kaikille!

Se tunne, kun tiedät, että seuraavat muutamat päivät menevät siihen, että kirjoitat yhtä tiettyä paperia, joka määrittelee puolet siitä, että pääsetkö läpi harjoittelusta vai et. Stressi ja paniikki juoksivat ihan päätähuimaavissa lukemissa niiden päivien ajan ja eihän tämä paniikki siihen loppunut, kun paperin lähetti sähköpostilla oikeille henkilöille. Sitten piti vielä kuvata se video koetta varten ja sehän onnistuttiin kuvaamaan kaksi päivää ennen koetta. Kaksi päivä aikaa miettiä mikä kaikki meni ei suunnitellusti videolla ja mikä meni hyvin. 

Itse loppupaperiin piti kirjoittaa lyhyt esittely harjoittelupaikasta, lyhyt esittely potilaasta, potilaan toiminnalliset ongelmat ja potilaan tavoitteet. Potilaan tavoitteet kyseiseen väliintuloon ja sitten piti selittää syy ja tarkoitus tälle väliintulolle. Tämä kaikki piti tietenkin selittää teorian avulla eli mitä teoriaa on käyttänyt ja miten. Myös se mitä siinä videolla pitäisi tulla tapahtumaan on selitetty paperissa, jolloin videolla nähdään tämä yksi kyseinen väliintulo ja sen suunnitelma on kirjoitettu paperille auki. 

Alkuviikko meni tätä paperia kirjoittaessa ja harjoittelussa näin vain potilaani maanantaina ja tiistaina ja muuten kirjoitin paperiani loppuajan päivästä. Keskiviikkoaamuna lähetin paperini ja silloin myös saimme aikaiseksi kuvata videon perjantaita varten. Oma ohjaajani ei tietenkään saa kuvata näitä koevideoita ja kaksi muuta opiskelijaa olivat jo lopettaneet harjoittelunsa, joten minulle piti etsiä joku ketä ehtisi kuvaamaan videon kanssani. Tämähän ei auttanut hermoilun suhteen, koska vaihtoehtoina oli vain henkilöitä, ketkä työskentelevät jo toimintaterapeutteina, tämähän tarkoitti sitä, että olin kaksi kertaa enemmän hermoromahduksen partaalla siinä kohtaa. Lopulta löytyi henkilö, kenen kanssa olen hieman ollut tekemisissä ennenkin, joten se ei nyt niin paha ollut, mutta itse videota kuvatessa kohtasimme pari ongelmaa. Ensin Ipad, millä kuvattiin kaikki videot harjoittelussa, ilmoitti olevansa täynnä ja ei ole tilaa kuvata videota. Tämä johti siihen, että piti soittaa ohjaajani paikalle, koska vain hän tiesi mitkä videot voisi poistaa, jotta saataisiin lisää tilaa. Tämän jälkeen sairaalasängyn virtajohto irtosi seinästä aiheuttaen hälytyksen ja en saanut selville mikä sen hälytyksen aiheutti ja siihen tuli sitten paikalle kaksi sairaanhoitajaa selvittämään asiaa. Onneksi hälytys koski vain sitä, että sänky ei toiminut ja potilas oli ihan turvassa. Jos jo ennen videon kuvaamista olin jännittynyt ja hermostunut, niin nämä asiat eivät ainakaan helpottaneet oloani ja sen jälkeen, kun video saatiin kuvattua ja päivä loppui ja pääsin takaisin asuntolalle, olin erittäin helpottunut sen viisi minuuttia, kunnes aloin miettiä mitä kaikkea videolla tapahtui, mitä mahdollisia kysymyksiä ohjaajani kysyisi minulta perjantaina ja niin edelleen. 

Perjantaiaamuna matkalla kohti sairaalaa oli erittäin epävarma olo, koska tiesin, että olin mokaillut videolla ja kirjoittama paperini ei varmaan parhaimmasta päästä olisi, syynä ihan se, että en ennen ollut kirjoittanut ihan tuollaista paperia. Olin ajoissa paikalla ja ensimmäiseksi ohjaajani kysyy minulta, että olisiko se ihan okei, että kolmas henkilö liittyisi seuraamme tässä koetilanteessa. Katsoin ohjaajaani takaisin erittäin suuri kysymysmerkki kasvoillani ja sitten hän selitti minulle, että hänen kollegansa haluaisi nähdä, miten hän toimii tässä koetilanteessa, jos joskus sattuu käymään niin, että hänen pitäisi tuurata ohjaajaani. Ihan ymmärrettävä syy oli kyllä, ja ohjaajani myös sanoi, että tämä kyseinen henkilö vain seuraisi, ei puhuisi mitään. Tässä kohtaa totesin, että ihan sama minulle, koska ei minun olotilani tästä enää pahemmaksi mene, vaikka henkilöt lisääntyisivät huoneessa ja kyseinen henkilö oli jo kuvannut videoni, joten hän tiesi mitä siinä tapahtuu. 

Koetilanteessa katsoimme videon, sitten minä menin 15 minuutiksi toiseen huoneeseen reflektoimaan itseäni ja sitä mitä näin videolla, tämän jälkeen palasin huoneeseen ja pidin 5 minuutin esitelmän siitä mitä olin reflektoinut ja sitten oli 25 minuuttia aikaa esittää kysymyksiä minulle. Tuo ekstra 5 minuuttia tuli siksi, että koska puhuin englanniksi, niin sain muutaman minuutin lisää, jos olisi vaikeuksia löytää oikeita sanoja tai ilmaista itseäni. Tämän kyselytuokion jälkeen poistuin hetkeksi toiseen huoneeseen odottamaan tuomiotani, läpäisinkö vai enkö. Nämä 5 minuuttia tuntuivat elämäni pisimmiltä ja näytin ilmeisesti erittäin huolestuneelta, huonovointiselta ja siltä että pyörryn siihen paikkaan, koska huoneessa oli eräs nainen, ketä erittäin huolestuneen kuuloisena kysyi minulta, että onko kaikki ihan hyvin. Katsoin naista takaisin ja mielessäni huusin, että näytänks mä siltä, et mulla on kaikki hyvin. Mä odotan täs et pääseks mä läpi lopputentistä vai en ja joudunko tekeen sen uudelleen ens viikolla. Lopulta kuitenkin vastasin vain, että juu ihan hyvin kaikki on, että odotan vain sitä, että läpäisinkö kokeeni vai en. Sitten siinä hieman juteltiin suunnitelmistani loppuajalle, kun olen Kööpenhaminassa. Sitten kuulin sen, ohjaajani korkokengät kopisivat lattiaa vasten, hän oli tulossa hakemaan minut takaisin huoneeseen kuulemaan tuomioni. Tähän hetkeen asti olin elätellyt toivoa, että kyllä se läpi menee ei hätää, mutta ohjaajani ilme, vaikka kuinka hän yritti pitää neutraalia ilmettä, niin kertoi minulle sen, että nyt ei hyvin mene. Kävelin huoneeseen ja istuin alas henkisesti jo valmistautuen siihen, että uusiksi menee. Ohjaajani tuli perässäni ja sulki oven ja ilmoitti ensimmäiseksi, että pitkän keskustelun jälkeen voin iloisesti ilmoittaa, että läpi on hyväksytysti. Siinä hetkellä en välittänyt muusta, kuin siitä, että läpi on ja uudelleen ei tarvitse tehdä. Tämän jälkeen sain kuulla palautetta videosta ja paperistani ja niin kuin ohjaajani sanoi kovia faktoja, mutta eipä tässä kaunistelemaan kannata ryhtyä. Siinä sitten vain istuin ja kuuntelin kaiken ja kirjoitin osan niistä kommenteista ylöskin, jotta muistaisin paremmin ne myöhemmin. Osa kommenteista ei tullut edes yllätyksenä, koska tiesin, että olisin voinut tehdä paremmin tietyissä kohdissa videolla, mutta kyllä sieltä positiivistakin palautetta tuli. Kolmas henkilö ketä oli vain seuraamassa tilannetta, kiitti minua siitä, että annoin luvan hänelle olla paikalla, ja tähän vain omaan tyyliini totesin hänelle, et ei mitään, koska mua ei ees kiinnostanu et sä olit paikalla ja pystyin ignoroimaan hänen läsnäolonsa huoneessa, koska hän ei puhunut mitään ja vaan seurasi. Ja olisi se nyt hieman tökeröä ollut kieltää häntä tulemasta tilanteeseen, jossa hän on vain oppimassa.  Olin jo ihan harjoittelun alussakin päästänyt täysin ulkopuolisen henkilön seuraamaan alkukeskusteluani ohjaajani kanssa, koska hänkin oli vain oppimassa, miten täällä asiat hoidetaan. 

Kyllä sitä vain erittäin syvään veti henkeä huojentuneen oloisena, kun sairaalasta käveli ulos sinä päivänä. Menin sinä päivänä sairaalalle tekemään vain loppukokeeni, joten pääsin jo hieman kahdentoista jälkeen pois. Kokonaisuudessaan koko viikko meni loppukokeeseen valmistautuessa ja sitä tehdessä. 

-Anna