Ei paniikkia!

Hellurei vaan kaikille!

Juna-asema lähelläni, jota käytän päivittäin

Tärisevin ja hikoavin käsin kävelen kohti huonetta. Kuulen sydämeni hakkaavan rinnassani liian taajaan. Äänet ympärilläni ovat vain valkoista kohinaa ja näen kohteeni sielun silmissäni. Sisälläni velloaa myrskyisä hurrikaani tuntemuksineen, kun lähestyn kohdettani. Mitä lähemmäs kohdettani pääsen, sitä enemmän vain muu maailma ympärilläni sumenee ja katseeni kohdistuu vain siihen tiettyyn oveen käytävän toisessa päässä. Kauhukseni ovessa on kyltti, joka räjäyttää kaiken ympärilläni ja valkoinen kohina on vain muisto mielessäni. Ovessa lukee isoin kirjaimin ISOLATION. Yksi pahimmista peloistani on luikerrellut takaisin luokseni, kun häntä vähiten odotan. Sykkeeni räjäyttää itsensä yli rimojen ja koen sekoavani siihen paikkaan. Miljoona eri ajatusta juoksee mielessäni vailla päämäärää kuiskaillen kauhu skenaarioita. Vedän syvään henkeä ja yritän rauhoittaa sisälläni vellovan myrskyn ja saada ajatukseni kasaan. 

Potilaani on siis eristyksessä, koska ei olla varmoja onko hänellä oleva infektio tarttuvaa laatua vai ei. Tarkoitukseni on harjoitella hänen kanssaan suihkussa käyntiä ja pukeutumista ja tämä kaikki kuvattaisiin iltapäivän klinikkaa varten. Olin jo valmiiksi hermoraunio koko ideasta, että minua kuvataan ja sitten siihen lyödään eristys vielä päälle ja soppa oli valmis. Kyllä siinä paniikin näki opiskelijatoverinkin kasvoilla, ketä tulisi mukaan huoneeseen kuvaamaan minua ja potilasta. Meille selitettiin syy eristykseen ja puimme suojakaavut päällemme ja menimme huoneeseen tekemään sen mitä olimme tulleet sinne tekemään. Tämäkin vain kuuluu elämään sairaalassa. Jälleen kerran ajatus siitä, että ei ne meitä sinne laittaisi, jos se oikeasti olisi vaarallista, tuli mieleeni ja siitä sain hieman lohtua. Potilaan kanssa asiat sujuivat ihan hyvin, tosin tuli unohdettua sopia uusi aika hänen kanssaan, mutta olin niin hermoraunio sen videoimisen takia, että en yhtään ihmettele, kun tämän unohdin. Ja tämä hermoilu ei loppunut siihen, ei todellakaan. Lounaan jälkeen katsoimme videon yhdessä ja sen jälkeen menin toisen huoneeseen reflektoimaan näkemääni 15 minuutiksi, sitten menin takaisin muiden luokse ja pidin 5 minuutin esitelmän omasta reflektoinnistani ja siitä mitä tein videolla, mitä olisi pitänyt tehdä ja mitä en tehnyt videolla. Kerroin myös siitä, että mikä meni omasta mielestä hyvin ja sen jälkeen kaksi muuta opiskelijaa ja ohjaaja kyselivät minulta eri asioita videoon liittyen. He kyselivät miksi tein juuri noin, miten olisin voinut helpottaa tai vaikeuttaa tehtävää, mitä olisin voinut sanoa tai miksi sanoin noin ja niin edelleen. Kyllä siinä videolla hyviäkin asioita oli mutta huomio ei ollut niissä, niin paljoa, koska enemmän sitä siitä oppii, että joutuu käymään virheensä läpi ja kertomaan miksi teki mitä teki, tietenkin teoriaa apuna käyttäen. 

Maanantai oli huomattavasti tylsempi ja silloin ei kauheasti tullut mitään uutta tai ihmeellistä tehtyä, kun en potilastani nähnytkään, koska hän oli liian väsynyt. Maanantai siis kului portfoliota kirjotellessa ja eettisistä ongelmista keskustellessa.

Palatakseni edellisen postaukseni aiheeseen, niin haluaisin sanoa vain sen, että kirjoitin ongelmistani kämppikseni kanssa, koska aina ei onnistu ja asiat eivät suju. Halusin näyttää, että joskus käy huonotuuri ja pahasti. Totuus vain on se, että kaikki eivät löydä sitä täydellistä tai sopivaa kämppistä, jonka kanssa tulee toimeen tai teistä tulee jopa parhaita ystävyksiä. Toisinaan käy näin ja se on hyvä myös kertoa niistä huonoista kokemuksista, eikä vain kertoa kaikkea hyvää. Kaikki ei aina suju ja ongelmia tulee vastaan ja niistä on vain selviydyttävä vaihdossa, koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Ei sen nyt silti kannata antaa pelästyttää itseään liikaa ja ajatella, että en voi nyt lähteä vaihtoon siinä pelossa, että itsekin saisin huonon kämppiksen. Ei älkää hyvät ihmiset niin luulko. Lähtekää vaihtoon, muuttakaa jonkun kanssa kimppakämppään, jos haluatte, mutta muistakaa vain se, että olette tietoisia siitä, että kaikki ei aina suju niin kuin ajattelisi. 

Keskiviikkona aamulla näin potilaani ja harjoittelimme suihkussa käyntiä ja pukeutumista itsenäisesti, potilas oli edelleen eristyksessä, mutta nyt se ei ollut enää niin kauhea asia, koska olin jo pari kertaa ollut siellä ja tottunut siihen ajatukseen. Keskiviikko iltapäivä meni artikkeleita ja tutkimuksia lukiessa uutta portfoliota varten. Meidän piti yrittää löytää teoriaa käytännön tueksi. Artikkeleiden ja tutkimusten etsimisessä menikin koko iltapäivä ja ilta, koska oli todella vaikea löytää mitään hyvää ja lähiaikoina tehtyä. Itse yritin löytää lonkkamurtumiin ja apuvälineiden käyttöön liittyvä artikkeleita ja tutkimuksia. Lopulta löysin yhden, jota käytin, mutta sekin oli 2005 vuodelta, että ei ehkä se parhain mitä olisi voinut käyttää. 

Meidän toimintaterapeutti opiskelijoiden näkymät ikkunasta sairaalalla

Näin keskiviikon kunniaksi sain huomata myös sen, että univajeeni alkaa ottaa minua tosissaan kiinni ja olen niin väsynyt. Siis aivan koko kroppa tuntuu todella raskaalta ja kaikki ajatteleminen ja tekeminen ovat hidasta, mikä ei tietenkään ole hyvä asia. Olihan se selvää, että jossain kohtaa se iskee, kun en ole kerta kuukauteen nyt nukkunut kunnolla. Olen yrittänyt löytää ratkaisua asiaan, mutta mitään hyvää ei ole vielä vastaan tullut, mutta tänään saatoin löytää pienen pilkahduksen valoa tunnelin päässä ja jos kaikki sujuu hyvin, niin vielä kuukausi tarvitsee yrittää pärjätä ja sitten pääsisin nukkuman tarpeeksi. Jätän asian vielä mysteeriksi, koska en ole varma tuleeko se tapahtumaan, joten saatte kuulla siitä sitten myöhemmin, kun se on ajankohtaisempaa. 

-Anna