Miten meni noin niinkun omasta mielestä?
Hellurei vaan kaikille!
Tuuli ulvoo talon nurkissa kuiskaillen tyhjiä huutoja yön pimeydessä vesisateen hakatessa rytmiä ikkunoihin. Aamu sarastaa pimeydestä harmaana ja märkänä kuvastaen mielialaani näin maanantaiaamun ratoksi. Jälleen kerran liian vähäisten yöunien jäljiltä tallustan kohti juna-asemaa ja matka voi alkaa kohti sairaalaa ja uutta viikkoa harjoittelussa. Viikon aloitus on hermoja raastava, koska suuri esitelmä odottaa heti iltapäivällä minua. Koko viikonlopun sitä kauhulla odottaessa ja suunnitellessa ajatteli vain, että kyllä se hyvin mene, ei hätää. Joo ei se ihan niin mennyt sitten iltapäivällä, kuin oli kuvitellut, mutta kunnialla siitä suoriuduin ja ennen kuin harkka loppuu, osaankin sen jo paljon paremmin tehdä. Näin lupasi ohjaajani. Sitä siis odotellessa. Eipä siinä mitään opettavainen kokemus se oli ja tuli kerrattua oikein urakalla tätä CPPF kehystä ja CMOP-E mallia, joita käytämme.
CPPF |
Esitelmän pitoa edeltävät tunnit olivat täynnä hommaa, koska piti tavata kaksi potilasta ja heidän kanssaan tehdä eri asioita. Toisen kanssa harjoiteltiin suihkussa käyntiä ja pukeutumista, koska niiden teossa oli ongelmia ja hän pääsisi pian kotiin, joten niitä piti harjoitella ja toisen kanssa kokeiltiin imurointia ja erilaisia tapoja helpottaa sitä, koska imurointi aiheutti selkäkipua varsinkin eteenpäin nojatessa.
Tiistaipäivä oli erittäin tapahtumarikas ja huonolla tavalla osittain. Pääsin menemään toisen potilaani mukana hänen kotiinsa, jotta näkisin sen prosessin mitä on viedä potilas takaisin kotiin sairaalasta ja mitä pitää ottaa huomioon. Ensinnäkin, kun tapasin autonkuljettajan sairaalalla ja ilmaisin, että en puhu tanskaa, niin hän päätti silti puhua tanskaa minulle, vaikka en siitä mitään ymmärtänyt. No ei se tietenkään mihinkään johtanut. Autoon päästyä olin korjaamassa turvavyötäni ja istuin penkillä, joka oli aivan oven vieressä ja oven ja penkin välissä oli turvakaide. Oikea käsivarteni oli siis kaiteen väärällä puolella, koska korjailin turvavyötäni, kun kuski sulki oven, joka toimii sähköllä. En huomannut oven sulkeutuvan ennen kuin käteni oli oven ja turvakaiteen välissä jumissa. Itse istuin siinä vaan kaikessa rauhassa ja katselin kättäni ja tunsin tietenkin sen olevan puristuksissa, mutta ennen kuin ehdin mitään sanomaan, niin kuski huomasi asian ja avasi oven ja sain käteni vapaaksi. Sairaanhoitaja, kenen mukana menin, kysyi heti, että olenko kunnossa ja vastasin vain, että kyllä olen, koska ei siinä nyt mitään ehtinyt tapahtumaan ainakaan kauheasti. Ehkä saan pari mustelmaa käteeni, ehkä en. Automatkalla potilaan kodille myös melkein pari kolaria meinasi tapahtua, kun kuski puhui puhelimeen ja kirjoitti paperille jotain samaan aikaan ja joutui tekemään tiukkoja korjausliikkeitä, kun auto lähti menemään väärälle kaistalle. Ajoimme moottoritiellä siinä kohtaa. Pääsimme asunnolle ja siellä pääsin näkemään jonkin laitteen minkä nimeä en tiedä, mutta pyörätuoli kiinnitettiin siihen ja sen avulla pyörätuoli saatiin vietyä portaat ylös turvallisesti. Hidasta se oli, mutta erittäin kätevää, koska laite hoitaa sen raskaan nostamisen ja liikkui tasaisesti, niin kyydissä on varmaan mukava olla. Potilaan asuntoon päästyämme aloimme katsoa, että kaikki paikat olisivat siinä kunnossa, että potilas siellä selviäisi. Valitettavasti kaikki ei ollut kunnossa ja piti tehdä nopeita järjestelyjä ja onneksi asiat hoituivat kuntoon ja potilas sai jäädä asuntoonsa. Toki pieniä muutoksia asunnossa piti tehdä, mutta uskon, että pienet muutokset ovat parempi kuin takaisin sairaalaan meno. Takaisintulomatkalla sairaalalle taksikuski melkein törmäsi kanssa toiseen autoon yrittäessään vaihtaa kaistaa, mutta onneksi siinäkin selvittiin vain säikähdyksellä.
Tiistaina aamulla ennen potilaan kotiuttamista tapasin myös toisen potilaan, jolle tein haastattelun, koska näin hänet ensimmäisen kerran. Yllätykseni ja hieman kauhukseni potilas oli eristyksessä. En tiedä oliko näin siksi, ettei potilas saa mitään pöpöjä vai toisinpäin, joka tapauksessa olin lähellä sanoa ohjaajalleni, että ei en pysty tähän, koska en halua mennä tuonne huoneeseen. Hetken ajateltua asiaani tulin siihen päätökseen, että jos se olisi minun terveydelleni vaarallista, niin ei ohjaajani minua sinne laittaisi, joten olin hiljaa ja puin suojakaavun päälleni ja menin huoneeseen. Haastattelu meni paremmin kuin ensimmäisellä kertaa, mutta vielä on opettelemista tietyissä kohdissa, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. Iltapäivällä meillä oli jälleen kerran klinikka.
Keskiviikkona sain uuden potilaan, jota pääsin haastattelemaan. Haastattelu oli hieman haastava, koska potilas ei puhunutkaan, niin hyvää englantia, kuin minun oli annettu ymmärtää, mutta tätä varten ohjaajani tulee mukaani näissä haastatteluissa. Toki vielä tarvitsen hänen apuaan muutenkin haastattelussa, ja etenkin kieliongelmissa se on hyvä, että ohjaajani on mukana, koska hän voi kääntää minun kysymyksiä potilaalle ja sitten kääntää potilaan vastaukset minulle, jolloin ollaan jonkinlaisessa yhteisymmärryksessä potilaan kanssa ja saadaan haastattelu tehtyä. Tarkoituksena oli myös nähdä potilas uudelleen samana päivänä, mutta valitettavasti en löytänyt häntä, joten tapaaminen siirtyi seuraavalle päivälle. Kirjausten tekoakin olen päässyt harjoittelemaan ja jopa koodausta. Täällä sairaalassa on oma koodijärjestelmänsä, jolla potilaita koodataan sairaalan järjestelmään ja minun pitää tietenkin osata tämä, jotta pystyisin hoitamaan edes suurimman osan kirjaamisesta itsenäisesti.
-Anna
Kommentit
Lähetä kommentti