Jännistystä ja hermoilua luvassa
Hellurei vaan kaikille!
Torstaiaamu alkoi mielenkiintoisissa merkeissä, koska tapaisin molemmat potilaani yksin. Tämä tietenkin jännitti, koska en ole ennen ollut potilaiden kanssa täysin yksin ilman ohjaajaa. Ohjaajallani oli keskustelu ajat toisten opiskelijoiden kanssa aamulla ja oli siksi varattu. Toinen potilaistani oli kyllä suomalainen, joten pääsin puhumaan suomea hänen kanssaan. Ei se silti hermoiluani vähentänyt juuri yhtään. Kyllä jollain onnenkantamoisella minulle löydettiin suomalainen potilas. Ensimmäisen potilaan kanssa suunnitelma oli harjoitella yksin suihkussa käyntiä ja pukeutumista. Tämä ei onnistunut, koska potilas ei voinut tarpeeksi hyvin ja päädyimme siihen, että hän peseytyy lavuaarin vieressä. Tämä sujui ihan hyvin ja pukeutuminen sujui ilman suurempia ongelmia. Potilas pitää minusta ja tuntee olonsa mukavaksi minun seurassani, mikä on tietenkin mukava kuulla. Toisen potilaan kanssa suunnitelma oli, että havainnoisin hänen suihkussa käyntiään ja tekisin siitä AMPS- testin ja sen jälkeen myös keskusteltaisiin asioista. Todettakoon tähän väliin, että en pidä siitä, että minun täytyy havainnoida potilaita suihkussa käydessä. Tämä saa minut vain tuntemaan oloni erittäin epämukavaksi ja oudoksi, mutta kyllä siitä vain pakko on selviytyä. Molemmista potilaista kirjoitin lyhyen kirjauksen, jotka ohjaajani käänsi tanskaksi, jotta muutkin pääsisivät ne lukemaan. Iltapäivä meni portfolioita käydessä läpi ja perjantaista ja seuraavasta viikosta puhuessa. Portfolioni oli hieman parempi kuin edellisellä kerralla, eli parempaan suuntaan vain mennään ainakin sen suhteen. Torstaina tosin, kun tulin potilaiden luota takaisin meidän opiskelijoiden huoneeseen, jossa ohjaajani sattui olemaan, niin hän ensimmäiseksi kysyi, että olenko vielä hengissä, johon totesin vain, että kyllä olen. Tämän jälkeen keskustelimme enemmän ja tarkemmin, miten oli mennyt.
Itse olin ihan tyytyväinen, miten minulla meni potilaiden kanssa. Kaikkea mahdollista en nyt tietenkään muistanut kysyä, mutta se oli jo muutenkin aika jännittävää olla yksin heidän kanssaan, että laitoin ihan sen jännityksen ja hermoilun piikkiin, etten kaikkea muistanut kysyä. Sen puoleen olisin toivonut, että ohjaajani olisi ollut siinä mukana, koska hän olisi muistuttanut asioista, joita itse unohdin. Olisi ohjaajan läsnäolo varmaan myös rauhoittanut hermoiluani suuresti. Tätä vartenhan harjoitteluissa kuitenkin ollaan, että pääsee itse kokeilemaan asioita ja tekemään virheitä, joista voi sitten oppia etenkin, koska kukaan ei odota minun osaavan kaikkea. Melkeinpä odotetaan tekevän virheitä, koska se on vain totuus, että kaikki tekevät virheitä ja opiskelijat eniten, koska he ovat vasta oppimassa asioita. Parhaiten oppii itse kokeilemalla, ja jos menee mettikköön, niin ohjaaja kertoo ja neuvoo miten olisi pitänyt tehdä tai voinut tehdä ja seuraavalla kerralla tehdään sitten toisin. Ei se maailman loppu ole, että tulee mokailtua ja vaikka tekisi useampia mokailuja, niin se kuuluu asiaan, sitten vain nostetaan itsensä pystyyn ja kuunnellaan ohjaajaa ja hänen neuvojaan ja tehdään paremmin ensikerralla. Itse olen ainakin tehnyt paljon virheitä ja unohdellut asioita, mutta eipä siinä mitään, ei minun maailmani siihen ole kaatunut. Se on kyllä huvittavaa, että ohjaajani vieläkin odottaa minun itkevän, kun en osaakaan asioita ja mokailen. Se, että edellinen opiskelijasi itki helposti ei tarkoita, että kaikki itkisivät ja eipä se itkeminen mitään helpottaisi. Sori nyt vaan ohjaaja, mutta et sinä minua itkemässä tule näkemään. Kyllä ohjaajani paljon vaatii ja melkeinpä potkii takapuolelle, että tee ja kokeile sitä ja tätä. Itse vain tykkään siitä, että ohjaajani on vaativa, koska silloin tulee oikeasti tehtyä paljon ja opittua paljon. Onhan se haastavaa ja raskasta, sitä en kiellä, mutta haluan myös oppia mahdollisimman paljon täällä ollessani ja tämä on melkein täydellinen tapa siihen. Ohjaajani myös kyselee aina, että oletko kunnossa ja tarvitsetko taukoa, kun näytän siltä, että olen ylikuormittunut uudesta informaatiosta.
Perjantaina tapasin potilaani myös yksin, koska ohjaaja ei ollut paikalla, koska hänen lapsellaan oli leikkaus samana päivänä, joten hän oli tietenkin lapsensa tukena. Toiset toimintaterapeutit auttoivat meitä kyllä, jos oli ongelmia tai tarvitsi apua. Toisen potilaan kanssa keskustelin vain ja annoin apuvälineisiin kuuluvan kuitin, jossa oli, että hän saa lainata niitä kolme kuukautta ja sitten ne pitää palauttaa. Toisen potilaan kanssa pääsimme harjoittelemaan suihkussa käyntiä ja pukeutumista itsenäisesti. Tällä kertaa en jännittänyt niin paljon kuin edellisellä kerralla ja vain pari virhettä tuli tehtyä. Potilas oli tyytyväinen apuuni ja se kertoo sen, että onnistuin siinä mitä olin tekemässä. Vaikka hänen englannin kielen taitonsa ei ole kauhean hyvä, niin se on tarpeeksi hyvä, että ymmärrämme toisiamme ainakin suurin piirtein. Siinä kohtaa hänen pitää selittää asia eri tavalla, kun hän ei muista sanaa englanniksi ja koittaa tanskaksi sitä minulle sanoa, koska siinä kohtaa minä en ymmärrä. Perjantaina pääsimme myös aikaisemmin, koska ohjaajamme ei ollut siellä. Otin tästä kaiken ilon irti ja juoksentelin ympäri kaupunkia katselemassa uusia paikkoja ja shoppailu paikkoja. Perjantai iltapäivä meni siis siinä, että pääsin tutkimaan keskustaa enemmän ja shoppailemaan hieman. Mikä oli todella mahtavaa, koska pääsi rentoutumaan kunnolla ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Ilta meni myös vain sängyssä maatessa ja netflixiä katsellessa.
Näin lauantain riemuksi ajattelin tietenkin tehdä harjoitteluun kuuluvia hommia, koska iso esitelmä odottaa minua maanantaina iltapäivällä. Ja ei, en halua sitä, mutta eipä sitä karkuunkaan pääse menemään. Ajattelin myös käydä katsomassa, jos vihdoin löytäisin sopivan pyörän itselleni ja illalla juhlitaan taas yhden tytön synttäreitä. Tuntuu kuin universumi ei haluaisi minun löytävän hyvää pyörää järkevään hintaan, koska tarvitsen sitä vain pari kuukautta ennen kuin lähden takaisin Suomeen. Useammassa pyöräliikkeessä käytyäni ja yhden ohi juostessa, koska vaikutti liian epäilyttävältä, jotta olisin halunnut sisälle mennä, niin en siis vieläkään löytänyt pyörää. Noh onneksi sentään synttärijuhlat illalla oli mahtavat ja meillä kaikilla oli todella hauskaa. Ah, meinasin ihan unohtaa, että lauantain seikkailuilla löysin myös yhdestä kaupasta salmiakkia. Heti piti tietenkin aski ostaa, koska olen myös suuri salmiakin ystävä ja sitä kun ei juuri ulkomailta löydy, niin kaikki mahdollisuudet hyödynnetään.
-Anna
 | |
| Auringon nousu |
Torstaiaamu alkoi mielenkiintoisissa merkeissä, koska tapaisin molemmat potilaani yksin. Tämä tietenkin jännitti, koska en ole ennen ollut potilaiden kanssa täysin yksin ilman ohjaajaa. Ohjaajallani oli keskustelu ajat toisten opiskelijoiden kanssa aamulla ja oli siksi varattu. Toinen potilaistani oli kyllä suomalainen, joten pääsin puhumaan suomea hänen kanssaan. Ei se silti hermoiluani vähentänyt juuri yhtään. Kyllä jollain onnenkantamoisella minulle löydettiin suomalainen potilas. Ensimmäisen potilaan kanssa suunnitelma oli harjoitella yksin suihkussa käyntiä ja pukeutumista. Tämä ei onnistunut, koska potilas ei voinut tarpeeksi hyvin ja päädyimme siihen, että hän peseytyy lavuaarin vieressä. Tämä sujui ihan hyvin ja pukeutuminen sujui ilman suurempia ongelmia. Potilas pitää minusta ja tuntee olonsa mukavaksi minun seurassani, mikä on tietenkin mukava kuulla. Toisen potilaan kanssa suunnitelma oli, että havainnoisin hänen suihkussa käyntiään ja tekisin siitä AMPS- testin ja sen jälkeen myös keskusteltaisiin asioista. Todettakoon tähän väliin, että en pidä siitä, että minun täytyy havainnoida potilaita suihkussa käydessä. Tämä saa minut vain tuntemaan oloni erittäin epämukavaksi ja oudoksi, mutta kyllä siitä vain pakko on selviytyä. Molemmista potilaista kirjoitin lyhyen kirjauksen, jotka ohjaajani käänsi tanskaksi, jotta muutkin pääsisivät ne lukemaan. Iltapäivä meni portfolioita käydessä läpi ja perjantaista ja seuraavasta viikosta puhuessa. Portfolioni oli hieman parempi kuin edellisellä kerralla, eli parempaan suuntaan vain mennään ainakin sen suhteen. Torstaina tosin, kun tulin potilaiden luota takaisin meidän opiskelijoiden huoneeseen, jossa ohjaajani sattui olemaan, niin hän ensimmäiseksi kysyi, että olenko vielä hengissä, johon totesin vain, että kyllä olen. Tämän jälkeen keskustelimme enemmän ja tarkemmin, miten oli mennyt.
Itse olin ihan tyytyväinen, miten minulla meni potilaiden kanssa. Kaikkea mahdollista en nyt tietenkään muistanut kysyä, mutta se oli jo muutenkin aika jännittävää olla yksin heidän kanssaan, että laitoin ihan sen jännityksen ja hermoilun piikkiin, etten kaikkea muistanut kysyä. Sen puoleen olisin toivonut, että ohjaajani olisi ollut siinä mukana, koska hän olisi muistuttanut asioista, joita itse unohdin. Olisi ohjaajan läsnäolo varmaan myös rauhoittanut hermoiluani suuresti. Tätä vartenhan harjoitteluissa kuitenkin ollaan, että pääsee itse kokeilemaan asioita ja tekemään virheitä, joista voi sitten oppia etenkin, koska kukaan ei odota minun osaavan kaikkea. Melkeinpä odotetaan tekevän virheitä, koska se on vain totuus, että kaikki tekevät virheitä ja opiskelijat eniten, koska he ovat vasta oppimassa asioita. Parhaiten oppii itse kokeilemalla, ja jos menee mettikköön, niin ohjaaja kertoo ja neuvoo miten olisi pitänyt tehdä tai voinut tehdä ja seuraavalla kerralla tehdään sitten toisin. Ei se maailman loppu ole, että tulee mokailtua ja vaikka tekisi useampia mokailuja, niin se kuuluu asiaan, sitten vain nostetaan itsensä pystyyn ja kuunnellaan ohjaajaa ja hänen neuvojaan ja tehdään paremmin ensikerralla. Itse olen ainakin tehnyt paljon virheitä ja unohdellut asioita, mutta eipä siinä mitään, ei minun maailmani siihen ole kaatunut. Se on kyllä huvittavaa, että ohjaajani vieläkin odottaa minun itkevän, kun en osaakaan asioita ja mokailen. Se, että edellinen opiskelijasi itki helposti ei tarkoita, että kaikki itkisivät ja eipä se itkeminen mitään helpottaisi. Sori nyt vaan ohjaaja, mutta et sinä minua itkemässä tule näkemään. Kyllä ohjaajani paljon vaatii ja melkeinpä potkii takapuolelle, että tee ja kokeile sitä ja tätä. Itse vain tykkään siitä, että ohjaajani on vaativa, koska silloin tulee oikeasti tehtyä paljon ja opittua paljon. Onhan se haastavaa ja raskasta, sitä en kiellä, mutta haluan myös oppia mahdollisimman paljon täällä ollessani ja tämä on melkein täydellinen tapa siihen. Ohjaajani myös kyselee aina, että oletko kunnossa ja tarvitsetko taukoa, kun näytän siltä, että olen ylikuormittunut uudesta informaatiosta.
Perjantaina tapasin potilaani myös yksin, koska ohjaaja ei ollut paikalla, koska hänen lapsellaan oli leikkaus samana päivänä, joten hän oli tietenkin lapsensa tukena. Toiset toimintaterapeutit auttoivat meitä kyllä, jos oli ongelmia tai tarvitsi apua. Toisen potilaan kanssa keskustelin vain ja annoin apuvälineisiin kuuluvan kuitin, jossa oli, että hän saa lainata niitä kolme kuukautta ja sitten ne pitää palauttaa. Toisen potilaan kanssa pääsimme harjoittelemaan suihkussa käyntiä ja pukeutumista itsenäisesti. Tällä kertaa en jännittänyt niin paljon kuin edellisellä kerralla ja vain pari virhettä tuli tehtyä. Potilas oli tyytyväinen apuuni ja se kertoo sen, että onnistuin siinä mitä olin tekemässä. Vaikka hänen englannin kielen taitonsa ei ole kauhean hyvä, niin se on tarpeeksi hyvä, että ymmärrämme toisiamme ainakin suurin piirtein. Siinä kohtaa hänen pitää selittää asia eri tavalla, kun hän ei muista sanaa englanniksi ja koittaa tanskaksi sitä minulle sanoa, koska siinä kohtaa minä en ymmärrä. Perjantaina pääsimme myös aikaisemmin, koska ohjaajamme ei ollut siellä. Otin tästä kaiken ilon irti ja juoksentelin ympäri kaupunkia katselemassa uusia paikkoja ja shoppailu paikkoja. Perjantai iltapäivä meni siis siinä, että pääsin tutkimaan keskustaa enemmän ja shoppailemaan hieman. Mikä oli todella mahtavaa, koska pääsi rentoutumaan kunnolla ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Ilta meni myös vain sängyssä maatessa ja netflixiä katsellessa.
Näin lauantain riemuksi ajattelin tietenkin tehdä harjoitteluun kuuluvia hommia, koska iso esitelmä odottaa minua maanantaina iltapäivällä. Ja ei, en halua sitä, mutta eipä sitä karkuunkaan pääse menemään. Ajattelin myös käydä katsomassa, jos vihdoin löytäisin sopivan pyörän itselleni ja illalla juhlitaan taas yhden tytön synttäreitä. Tuntuu kuin universumi ei haluaisi minun löytävän hyvää pyörää järkevään hintaan, koska tarvitsen sitä vain pari kuukautta ennen kuin lähden takaisin Suomeen. Useammassa pyöräliikkeessä käytyäni ja yhden ohi juostessa, koska vaikutti liian epäilyttävältä, jotta olisin halunnut sisälle mennä, niin en siis vieläkään löytänyt pyörää. Noh onneksi sentään synttärijuhlat illalla oli mahtavat ja meillä kaikilla oli todella hauskaa. Ah, meinasin ihan unohtaa, että lauantain seikkailuilla löysin myös yhdestä kaupasta salmiakkia. Heti piti tietenkin aski ostaa, koska olen myös suuri salmiakin ystävä ja sitä kun ei juuri ulkomailta löydy, niin kaikki mahdollisuudet hyödynnetään.
-Anna
Kommentit
Lähetä kommentti