Neurologiaa ja kielirallia

Kolmen tunnin luento tuntuu 15 tunnin työltä ja kokonainen koulupäivä saa aivotoiminnassa aikaan ennennäkemätöntä formularata-ajoa. Välillä kesken tunnin tuntuu, että edes minivarikkopysähdykseltä ei vaan enää pääse liikkeelle, mutta kun fokus palautuu hujahtaa sata kierrosta taas käyntiin.

Koulupäivien tuntimäärä vaihtelee. Välillä päivät ovat pitkiä, välillä lyhyempiä. Joka päivä kotiin tultuani päivä kuitenkin pamahtaa päin naamaa ja tuntuu kuin olisin tehnyt 30 tunnin työpäivän putkeen. Vaikka espanjan kielitaitoni on melko vahva, on opiskelu vaatinut aivoiltani ja kielitaitotasoltani ponnisteluja aivan uudelle tasolle. On hieman eri asia heittää vitsiä tai keskustella kaverin kanssa, asioida pankissa tai käydä supermarketissa, kuin opiskella oman alan terminologiaa ja ammattitaitoa sekä -sanastoa vieraalla kielellä! Aineet kuten neurologia ja farmakologia, jotka ovat aikamoista opiskeltavaa omalla äidinkielelläkin, saavat aivan uuden tason kun lisäät opiskeluun vieraan kielen.

Pääasiassa aivoni työstävät minulle opetettavaa asiaa vähintään kahdella, yleensä kolmella kielellä yhtä aikaa. Prosessi on automaattinen eikä minun tarvitse ajatella toteuttavani sitä, mutta samaan aikaan se vaatii todella paljon keskittymistä, jotta työstö onnistuu.

Tervetuloa aivoihini hetkeksi. Istun luokkahuoneessa kiinnostuneena käsittelemästämme aiheesta. Samaan aikaan kuuntelen opettajaa ja yritän yhdistellä asioita päässäni tietääkseni, osaanko asian jo suomeksi vai onko teema täysin uusi minulle. Lisäksi suomen ja espanjan ohella analysoin jatkuvasti, tiedänkö termejä latinaksi tai englanniksi, jotta voin yhdistää tiedon siitä, ovatko opettajan käyttämät sanat uusia minulle vai osaanko ne kenties jollain toisella kielellä jo. Monesti englanti ja latina ovat lähempänä espanjankielistä versiota termistä, joten on helpompi ajatella, osaanko termin jommalla kummalla niistä kielistä. Tämän käännöspyörittelyn myötä on yleensä mahdollista hahmottaa, onko sana uusi vai jatkanko suomen puolelle ja pohdin, onko asiaa opetettu jo Suomessa ja mitä kyseinen termi minulle siis tarkoittaa. Sen jälkeen tietenkin yhdistän englannin tai latinan termin, suomenkielisen merkityksen sekä espanjankielisen sanan toisiinsa, jotta opin kyseisen termin. Kaikki tämä yhdistää vahvistuksen siitä, olenko jo ennestään samalla kartalla vai opinko asian uutena. Kielirallin lisäksi tietenkin kirjoitan muistiinpanoja, vastaan espanjaksi opettajan kysymyksiin ja olen espanjaksi läsnä tunnilla. Aikamoista rallia? Voin kertoa, että tunnilla käytävistä aivojen osista tai hermostoa kiihdyttävistä lääkeaineiden molekyyleistä tulee yhtäkkiä vähän vielä monimuotoisempia kun päässä liikkuu kokoajan tuollainen analysaattori!

Ei siis ihme, että koulupäivien jälkeen on melko kaikkensa antanut olo. Minun onneni on se, että todella pidän valitsemaani alaa minulle sopivana ja haluan oppia kaiken mahdollisen toimintaterapiasta! Olen todella kiinnostunut aiheista, joita koulussa käsittelemme, ja motivaationi oppia uutta sekä parantaa kielitaitoani ovat superkorkealla. Tätä edesauttaa se, että viihdyn koulussa todella hyvin! Niin kuin viimeksi kirjoitinkin: luokassamme vallitsee positiivinen ilmapiiri ja kaikki auttavat toisiaan. Opettajat ovat kerrassaan loistavia, tietävät aiheistaan myös käytännön työn kautta ja osaavat selittää asiat mielenkiintoisesti ja perinpohjin. Oppimisilmapiiri on suotuisa siksi, että opettajat vaativat meiltä sen, että opimme käsittelemämme asiat kunnolla, ja suurin osa tunneillaolijoista todella kunnioittavat oppimista: luokassa on yleensä todella rauhallista ja hiljaista kaikki ne hetket, kun opettaja puhuu. Hiljaisuus ei kuitenkaan ole pelonkaltaista kunnioitusta, vaan lähinnä johtuu siitä, että oppilaat todella keskittyvät oppimaan ja kaikki haltioituneena kuuntelevat, mitä sanottavaa opettajalla on. Toki täällä opettajat antavat pisteitä myös tunnilla käyttäytymisestä Suomelle tuttuun yläaste-tyyliin, mikä vaikuttaa varmasti joihinkin opiskelijoihin motivoivana tekijänä. Asenne on kuitenkin pääosin tämä: kun puhutaan, puhutaan paljon ja kun kuunnellaan, kuunnellaan todella paljon. Itse olen kokenut tämän sopivana ja minulle ominaisena tapana oppia ja olla koulussa.


Täällä opinnot kestävät 4 vuotta, Suomessa vain 3,5 vuotta. Näen siihen jo monta syytä. Suomessa opiskelun alusta lähtien on korostettu suuresti omaa ajattelua, analysointia ja soveltamista, joka pohjataan teoriaan sitä mukaan kun sitä opitaan. Espanjassa taas keskitytään todella paljon siihen, että teoria osataan laajasti ja terminologian mukaisesti, minkä jälkeen yhdessä harjoitellaan sen soveltamista käytäntöön. Täällä opettajat vaativat oppilailta tarkempaa nippelitiedon osaamista, kun taas Suomessa harjoitellaan suoraan tiedon soveltamista käytännön työhön. Tästä syystä Espanjassa koulutus kestää syystäkin pidempään: teoreettisia aineita on enemmän ja opettajat keskittyvät enemmän siihen, että jokainen opiskelija oppii teorian. Suomessa jokainen opiskelija pitää enemmän itse huolta siitä, että oppii tarpeellisen teorian ja opettajan kanssa hypätään suoremmin käytännön ja soveltamisen pariin.

Niin kuin kerroin pienryhmätunneista ja niiden käytännöistä, myös täällä pidetään siis käytännön tunteja ja -harjoituksia. Eilen minulla oli Mielenterveyttä käsittelevän kurssin pienryhmätunti, joka oli laboratoriotuntina askarteluluokassa. Luokkamme jaettiin neljän ja viiden hengen ryhmiin ja meille annettiin tehtäväksi kuvitella olevamme yritys, joka tekee lahjoja. Joka ryhmälle annettiin sama määrä erilaisia askartelutarvikkeita ja materiaalia kuten paperia, pahvirulla, kuplamuovia ja lanka sekä muovailuvahaa. Tehtävän nimi oli "Astu minun kenkiini" ja tehtävänanto oli seuraavanlainen: 20 minuutissa ryhmän oli määrä päättää kenelle, miksi ja minkälainen lahja materiaaleista teetettäisiin. Kenkiin astuminen ratkaistiin siten, että jokaiselle ryhmäläiselle ennen tehtävän aloittamista annettiin jokin vamma tai rajoite, jonka kanssa työskentely pitäisi tehdä. Astuttiin siis mahdollisten asiakkaidemme eli henkilöiden, joilla on toimintaa vaikeuttavia vammoja tai rajoitteita, kenkiin. Minun rajoitteeni oli amputoitu dominantti, eli vahvempi, käteni. Muista ryhmäläisistäni yksi oli sokea, toinen mykkä ja kolmas oli pyörätuolissa vasen puoli halvaantuneena. Huiveilla ja langalla sidoimme siispä käsiämme, silmiämme ja suutamme käyttökelvottomiksi ja aloitimme työskentelyn. Olimme tehneet samankaltaisia harjoituksia Suomessakin erilaisissa toiminnoissa, joten minua hymyilytti huomata, että toimintaterapia tosiaan on kansainvälinen ammatti ja ajattelutapa, jossa oppimistavat väkisinkin on pakko olla hieman samanlaiset. Tulevana terapeuttina täytyy ymmärtää ja empatisoida asiakkaitaan ja pystyä soveltamaan toimintaa asiakkaan vamman tai rajoitteen mukaan. Työajan loputtua kävimme yhdessä läpi työntekoa, sen aiheuttamia tunteita ja ajatuksia ja opettajan huomioita. Keskustelu oli todella hedelmällinen ja tunnista jäi paljon käteen. Siihen käteen, jonka 20 minuutin amputaatiopotilaana olon jälkeen sain takaisin käyttööni;) Tässä vielä oman ryhmätyömme tulos: päivää piristävä ja lahjansaajalle tärkeitä asioita kuvaava installaatio-lahja pojalle, joka rakastaa Simpsoneita ja ikävöi merimies-isoisäänsä.

 

Innostuneen toimintaterapeuttiopiskelijan hymyjä, 

Jenni